Tässä blogitekstissä pohdiskelen lukiokoulutusta ja sen tulevaisuutta. Olen kirjoittanut aikaisemminkin lukiokoulutuksesta, mutta niissä teksteissä olen keskittynyt enemmän Keski-Uudenmaan lukiokoulutuksen kehittämiseen. Tässä kirjoituksessa pyrin sen sijaan keskittymään koko Suomen lukioverkoston pohdiskeluun. Käsittelen myös jonkin verran ammattikoulutusta, koska ammatti- ja lukiokoulutus liittyvät keskeisesti yhteen. Jos aikaisemmat tekstini lukiokoulutuksesta kiinnostavat, voit lukea ne kätevästi tästä ja tästä . Kipinä kirjoittaa lukiokoulutuksesta syntyi, kun luin Järvenpään lukion opiskelijoiden "Järki" -verkkolehteä. Jutussa, jonka voit lukea tästä , haastateltiin Joonas Mustosta, joka on neljän vuoden lukuvuoden aikana kerännyt huimasti kurssisuorituksia. Tämä kaikki vain sen takia, koska oppiminen ja asiat kiinnostavat. Artikkeli oli mielestäni hyvin kirjoitettu ja osoitti mielestäni suomalaisen lukiokoulutuksen suurimman kompastuskiven. Lukio on tie valkolakille. Kaikki kurssit ja opiskelu tähtäävät vain ja ainoastaan yhteen päämäärään: ylioppilaskirjoituksiin. Muistan tämän asetelman myös omilta lukiovuosiltani. Moni kiinnostava aine jäi vain pakollisiin kursseihin, koska ylimääräisten kurssien läpikäyminen oli "turhaa" ilman suurempaa tavoitetta. Saksan ja ruotsin kielen opiskelu tyssäsivät itselläni seinään, kun tämä ajattelutapa saavutti lopulta myös oman pääkoppani. Jälkikäteen on kaduttanut, kun en jatkanut kielten opiskelua, vaikka en olisi niitä kirjoittanutkaan. Itselläni ei ole ylioppilaskirjoituksia mitään vastaan. Päinvastoin, ne ovat hyvä ja kelpo tapa mitata omaa osaamista valtakunnallisella tasolla. Tarviiko sen lukio-opiskelun kuitenkaan olla niin ylioppilaskirjoituksiin painotettua? Eikö lukion tavoite ole ennemminkin kannustaa elinikäiseen oppimiseen ja uusien asioiden tutkimiseen? Olin onneksi onnekas, että itse sain aikoinani kokea myös opettajia, jotka eivät välittäneet vähääkään ylioppilaskirjoituksista. Kyseisille opettajille paljon tärkeämpää oli, että sai kokea 'ahaa'-elämyksiä sekä vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. Tämä onkin mielestäni kaiken opiskelun tärkein anti. Sen sijaan, että opiskelun tavoitteena olisi jokin määrittelemätön, stressaava ja lopullinen koe, pitäisi keskittyä siihen, että opiskelija oppii, ymmärtää ja ajattelee kriittisesti. Ylioppilaskirjoituksien tarkoitus pitäisi olla vain "hauska" lukion päättävä tentti, jossa testattaisiin ennen kaikkea kykyä soveltaa oppimaansa. Tämän hetken kirjoituksissa pärjää, jos pänttää kirjat kannesta kanteen ja oksentaa paperille kaiken, mitä tietää. Valkolakkipäivänä voikin sitte juoda pään täyteen, unohtaa kaikki oppimansa ja pikkutunneilla jälleen oksentaa ulos ne viimeisetkin tiedonrippeet. Ylioppilaskirjoituksia on usein puolustettu niiden merkityksellä yliopistoon pääsyn suhteen. Kirjoittaessasi hyvät ylioppilastodistuksen voit päästä suoraan johonkin suomalaiseen yliopistoon. Tämä on täyttä huuhaata. Todellisuudessa yliopistoon pääsee täysin hyvin, vaikka olisi suorittanut koko lukion vain rimaa hipoen. Yliopistoon hakiessa tärkeintä on motivaatio. Kyse on siitä, kuinka paljon jaksaa päntätä pääsykoekirjaa ja kuinka hyvin sisäistää pääsykokeiden materiaalit. Lisäksi halutuille aloille on aina sen verran tunkua, että pääsykokeisiin joutuu menemään, vaikka olisi kirjoittanut erinomaisen todistuksen lukiosta. Siihen, onko nykyinen yliopisto-hakumenetelmä hyvä, en tässä kirjoituksessa ota kantaa. (Sen aika on joskus myöhemmin.) Eivät ylioppilaskirjoitukset kuitenkaan hukkaan menneet. Opin paljon siitä, miten kannattaa lukea, kun opiskelee ja käsittelee valtavia määriä tietokirjallisuutta. Väitän, että lukutekniikkani kehittyi hyvin paljon ylioppilaskirjoitusten aikana. Ylioppilaskirjoitusten asemaa korostetaan kuitenkin aivan liikaa. Toinen mielenkiintoinen asia suomalaisessa toisen asteen koulutuksessa on lukion ja ammattikoulun välinen ristiriitainen suhde. Ei ammatti- ja lukiokoulutus sulje toisiaan pois. Tälläinen käsitys monella tuntuu kuitenkin olevan, kun yläasteelta päästään. Tätä vahvistaa vahvasti myös suomalainen koulutusjärjestelmä. (Kiitos koulutusuudistusten ja leikkausten!) On täysin naurettavaa, että lukion ja ammattikoulun välinen suhde on tehty niinkin jähmeäksi kuin se nykyään on. Järjestelmän pitäisi kannustaa entistä enemmän kaksoistutkinnon suuntaan. Liian harva hyödyntää kaksoistutkinnon antamia mahdollisuuksia. Kokonaisuutena ajateltuna, onko mitään kehittävämpää kuin opiskella sekä kädentaitoja että kirjaviisautta. Näiden kahden taidon yhdistäminen on nykyisessä nopeasti muuttuvassa maailmassa entistäkin tärkeämpää. Nuorten kahlitseminen tiettyyn uravalintaan on koko yhteiskunnan kannalta sääli, mutta ennen kaikkea sääli itse nuoren kannalta. Täytyyhän kuitenkin muistaa, että moni ammattikoulun ja lukion käynyt tapaavat toisensa korkeamman asteen koulutuksessa. Tämän takia näen tärkeäksi kehittää kaksoistutkinnon tekemistä entistäkin joustavammaksi ja kannustaa nuoria rohkeasti valitsemaan tämä vaihtoehto. Tämä joustavuus pitää sisäistää myös korkeamman asteen koulutukseen. Suomen koulutuspolitiikka on tällä hetkellä todella hakusessa. Onko toisaalta ihme, kun koulutuspolitiikan päätöksentekijät ovat käyneet omat koulunsa aikaa ennen esihistoriaa? Entistä enemmän tarvitaan ruohonjuuritason kuuntelua. Mitä oppilaat ja opettajat haluavat koulutukselta? Tämä on ainoa kysymys, jota pitää miettiä, kun keskustellaan koulutuksesta. Koulutus on tie sivistykseen, tasa-arvoon ja kehitykseen. Siitä leikkaaminen on kuin leikkaisi linnulta siivet pois.
Mikko Vesterinen