Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, mutta se ei ole este suomalaisen luontoäidin heräämiselle. Järviveden liplatus, vasta-ajetun ruohon tuoksu, muikkuverkot tai käen kukkuminen ovat monelle lähtemätön osa suomalaista kesäkokemusta.

Jokavuotiseen kesäperinteeseen kuuluvat myös lehtien täyttyminen artikkeleilla ja mielipidekirjoituksilla, joissa kommentoidaan suomalaista kesäsäätä ja sen luontoa. Tänäkin kesänä olen lukenut useamman kirjoituksen, joissa on hämmästelty valkoposkihanhien, merimetsojen ja saimaannorppien suojelua tai kirottu hyttyset, öttiäiset ja heinäkasvit.

Satuinpa lukemaan jopa yhden lehtijutun, jossa kerrottiin erään ihmisen soittaneen hätänumeroon, kun oli nähnyt pöllön lentävän rivitaloalueen yli. Pöllö, kun soittajan mukaan, olisi voinut hyökätä pienten lasten kimppuun.

Näitä lukiessani en voi olla miettimättä, että onko suomalainen luontosuhde pelkkä myytti. Olemmeko oikeasti niin erkaantuneita luonnosta, että ylilentävät petolinnut eivät mahdu samalle pihapiirille?

Meidän suomalaisten luontosuhdetta pidetään usein erityislaatuisena. Tästä olemme pitäneet osoituksena mökkikulttuuriamme, joka elää sukupolvelta toiselle edelleen vahvana. Mökille paetaan kaupungin vilskettä ja hautaudutaan luonnon rauhaan.

Jos emme kuitenkaan osaa olla sopusoinnussa luonnon kanssa, niin onko mökkikulttuurimme itseasiassa vain yhteiskuntamme urbanisoitumisen jatke ja osoitus luontosuhteemme erkaantumisesta.

Itse haluan uskoa suomalaiseen luontosuhteeseen. Sellaiseen, jossa luontoa kunnioitetaan ja, jonka kanssa eletään sopusoinnussa rinnakkain. Saimaassa on tilaa niin ihmisille kuin norpille ja puistoissa tilaa niin ihmisille kuin veden lähistöllä eleleville linnuille. Myös niille kirotuille hyttysille on oma paikkansa ekosysteemissämme, jossa ihminenkin on lopulta vain yksi palapelin palanen.

Mikko Vesterinen

Kirjoitus on julkaistu Keski-Uusimaa -lehden vieraskolumnissa 26.7.2020

%d bloggaajaa tykkää tästä: