Kausianalyysi: Manchester United

Tällä kertaa blogissani jätän yhteiskunnallisen pähkäilyn ja tartun siihen kaikkein pyhimpään – jalkapalloon. Kevät on mielenkiintoista aikaa paitsi luonnossa myös jalkapallokentillä. Isot ulkomaiset pääsarjat vetelevät viimeisiä kierroksiaan, kun taas Suomessa jalkapallokesä on vasta aluillaan. Tällä kertaa keskityn kuitenkin aivan tiettyyn seuraan, johon itselleni on muodostunut erityislaatuinen suhde. Kyseessä on tietenkin Manchester United F.C.. Aluksi avaan tekstissäni hieman syitä, miksi The Red Devils on hienoin seura maanpäällä. Tämän jälkeen paloittelen kauden osiin Manchester Unitedin osalta ja lopuksi arvioin viimeisten kahden kierroksen asetelmia Valioliigassa.

Miksi?

Ollessani noin kahdeksanvuotias sain tuliaiseksi Englannista Manchester Unitedin hikinauhat ja lippalakin. Muuta ei tarvittu kääntämään pienen pojan pää kohti Englannin liigasarjaa. Valioliigan seuraamista helpotti, että sain kuukausittain GOAL – lehteä lukunälkääni. Lehdestä oli helppo imeä tietoa seurastani ja Valioliigasta.

Tutustuessani Punaisiin Paholaisiin tarkemmin huomasin, kuinka hieno ja värikäs historia seuralla on. Tärkeimpänä olivat kuitenkin pelaajat, joista suuri osa oli koulutettu omassa akatemiassa verrattuna, vaikka muihin Valioliigan suurseuroihin. Ryan Giggs, Nicky Butt, Phil ja Gary Neville, Paul Scholes, Ole Gunnar Solskjaer… Pelaajia, jotka kaikki olivat uskollisia pitkään Unitedille. Se on harvinainen piirre nykyjalkapallossa. Lisäksi Old Traffordin jalkapallokoulussa viimeiset askeleet tähtiin saivat muun muassa Wayne Rooney, Cristiano Ronaldo, Diego Forlan sekä Gerard Pique.

Tärkein yksittäinen pelaaja, joka inspiroi minua, oli kuitenkin David Beckham. Harjoittelin kotini läheisellä jalkapallokentällä useita vapaapotkuja, joissa kuvittelin laukovani kierteisen vapaapotku maalin vastustajan verkkoon. Beckham oli muutenkin pelaajana hyvin erityyppinen kuin moni muu. Hän oli nöyrä taistelija, mutta silti tietoinen asemastaan. Seurasin Beckhamin aktiiviuraa aina mielenkiinnolla.

Manchester Unitedista puhuessa ei voi tietenkään ohittaa Sir Alex Fergusonia. Mies, joka oli ja on edelleen kaikki kaikessa ManUlle. Hän oli tietenkin yksi pääsyyllisistä rakastuessani seuraan.

Sir Alexin jälkeinen aikakausi

Kun David Moyes esiteltiin Unitedin uutena managerina, olin tavallaan helpottunut. Mies oli tehnyt kelpo jälkeä Evertonissa ja tulisi jatkamaan todennäköisesti samoilla linjoilla kuin sir Alex. Alku olikin mainio. Voitto Swanseasta kauden avauspelissä vakuuttavasti 4-1 ja ennen tätä Community Shieldin voittaminen. Tahti kuitenkin muuttui kauden edetessä ja oli selvää, että loppukaudesta tulee vaikea. Jaksoin silti uskoa parempaan, sillä ennakko-odotukseni kauteen eivät olleet korkealla. Eihän sir Alexia niin vain korvata!

Joulun jälkeen kärsivällisyyteni lankakerä alkoi kuitenkin tehdä loppuaan. Unitedin pelissä ei ollut tapahtunut minkäänlaisia kehitysaskelia. Turhauttavinta oli kuitenkin, että yhden lupaavan pelin jälkeen tuli heti täydellinen katastrofipeli ja tuntui, että pelillinen kehitys oli pudonnut takaisin lähtöruutuun. Tämän lisäksi pelaajien rooli sekä peliaika tuntuivat olleen arpakuutiolla heitettyjä.

Pelilliset esitykset eivät hivelleet silmään taktisesti eivätkä myöskään pelaajien esityksiä voi liikaa kehuskella. Välillä vaikutti kiinnostaako pelaajia pelata laisinkaan. Varsinkin hyökkäyksen jälkeinen puolustus oli olematonta ja halutonta. Monta kertaa sain kirota, kuinka hitaasti keskikenttä jaksoi valua alas auttamaan puolustusta. Näistä tilanteista ManUa rangaistiin aina armottomasti.

David Moyes loi Evertonista joukkueen, joka sopeutui vastustajan mukaan, oli vaarallinen erikoistilanteissa ja teki tinkimättömän paljon töitä kentällä. Näistä ominaisuuksista Moyes ei saanut mitään siirrettyä mukanaan Unitediin, vaikka otti mukaansa koko entisen valmennustiiminsä. Varsinkin erikoistilanteiden heikko laatu ja hyökkäysten rakentelujen yksipuolisuus jäivät suurimmiksi pettymyksen kohteiksi. Sääli sinänsä, että Moyesin ura Unitedissa jäi lyhyeksi. Hän vaikutti hyvältä tyypiltä.

Kauden topit ja flopit

Nyt erittelen kauden topit ja flopit ManUn joukkueesta. Pahimpana pettymyksenä on tietysti David Moyesin epäonnistuminen Unitedin peräsimessä, mutta olisi naurettavaa syyttää pelkästään manageria heikosta kaudesta.

Moyes kuitenkin peluutti ryhmäänsä varsin oudosti. Yli 20 ottelua pelanneet pelaajat olivat Tom Cleverley, Chris Smalling, Phil Jones, Nemanja Vidic, Michael Carrick, Wayne Rooney, Chicarito, Danny Welbeck, Antonia Valencia, Adnan Januzaj, Patrice Evra ja maalivahti De Gea. Näistä pelaajista kelvollisesti tai hyvin onnistui vain Rooney, Jones (silloin, kun pelasi topparina), Valencia ja De Gea, vaikka ihmettelenkin, miksei hyvää ja varmaa kakkosmaalivahtia Lindegaardia peluutettu kuin yhden ottelun verran.

Kauden ehdottomin valopilkku oli kuitenkin Adnan Januzaj. Vaikka moni sanoo, että Januzaji on yliarvostettu pelaaja, ei voi kiistää nuoren lupauksen lahjoja sekä itsevarmuutta pallon kanssa. Hänen pelaamistaan on aina ilo katsoa, eikä koskaan tiedä, minkälaiseen ratkaisuun nuorukainen päätyy. Uskallan väittää, että ensi kausi tulee olemaan vielä vahvemmin Januzajin. Kauden positiivisiin onnistujiin kuului myös tuore hankinta Juan Mata, joka toi syvyyttä ManUn hyökkäysten rakenteluun.

Wayne Rooneyn roolia ManUssa ei voine myöskään vähätellä. Mies pelasi välillä otteluita, joissa kannatteli yksin koko joukkuetta. Rooney raatoi puolustussuuntaan ja oli heti perään myös lopettamassa hyökkäystä. Olin todella mielissäni, kun kuulin Rooneyn jatkosopimuksen vahvistamisesta. Tarjolla on jälleen yksi legenda Unitedin kirjoihin.

Kauden ehdottomiin floppehin kuuluvat sen sijaan Tom Cleverley, Marouane Fellaini ja Chicarito. Varsinkin Fellaini näytti kentällä laiskalta ja kurittomalta. Chicaritoa sen sijaan vaivasi vähäinen peliaika ja vaihtopelaajan rooli, vaikka otteluita on kertynyt yli 20. Sääli, sillä Chicarito on aina kuulunut suosikki hyökkääjiini ManUssa

Miten tästä eteenpäin?

Nyt valmennusvastuussa on Ryan Giggs ja apureinaan hänellä toimii legendaarinen `92 vuosikerta. ManU -fanin näkökulmasta parempaa ei voisi olla. Omat kasvatit, jotka voittivat kaiken Unitedissa, ovat nyt rakentamassa uutta sukupolvea Unitedin historiaan. Fakta kuitenkin on, että, jos ManU haluaa tosissaan haastaa suuret seurat, täytyy sen uudistua kunnolla. Tämä tarkoittaa valitettavasti, että sir Alexia ja hänen perintöään voidaan jatkossa nähdä vain patsaissa ja muistomerkeissä Old Traffordilla.

Myös pelaajistoa pitää uusia rajusti. Varsinkin puolustus kaipaa uusia tuulia. Vidic ja Evra olivat ajoittain mies paikallaan, mutta ikä on ajanut ohitse. Smallingista tai Evansista kummastakaan ei ole vielä muodostunut varmaa puolustuksen kalliota.

Keskikentällä tarvitaan enemmän järkeä kuin juoksukilometrejä. Carrick pelaa varmasti, mutta yllätyksellisyys puuttuu. Nani ja Welbeck ovat hyvinä päivinä vaarallisia, mutta taso heittelehtii liikaa. Kagawaa sen sijaan ei ole osattu peluuttaa oikein eikä tarpeeksi. Kagawa oli Dortumdissa yksi Bundesliigan parhaista. Se potentiaali pitää osata hyödyntää myös Unitedin keskikentällä.

P.S

Niin, mites se loppukausi? Toivon todella, että Liverpool voittaa mestaruuden. Perinteikäs seura pääsisi taas mestaruuksien makuun ja se toisi vaihtelua Valioliigan mestaruusjuhliin. Myös Steven Gerrardin ura saisi ansaitsemansa kruunun.

Pudotustaistelu käy myös tuttuun tapaan kuumana. Varmana putoajia ovat kuitenkin Cardiff sekä Norwich, joiden loppukauden ohjelma on yksinkertaisesti aivan liian kova. Fulhamin, Sunderlandin, Aston Villan ja Bromwichin selviytyminen sen sijaan on täysin heidän omissa käsissään. Se, joka pystyy heikoiten perusvarmaan peliin, joutuu kokemaan putoamisen karvaat kyyneleet. Näistä putoajaksi veikkaan kuitenkin yllätysnimeksi Aston Villaa. Seuran loppukauden taival on vain ollut liian tuskaisa. Viimeisessä viidessä ottelussa The Villans on kerännyt saldon 0-1-4. Sitä kurssia voi olla vaikea muuttaa

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

%d bloggers like this: